Genreuskovaisuudesta

Otsikko voisi olla osuvammin myös "asiaa genrejumaloinnista", koska uskonnonkaltaiseen kiihkoon se muutamat ajaa. On syntiä kuunnella montaa genreä intopinkeänä, samaan tapaan kuin moniuskoisuuskin on usein julkisesti hävettävää toimintaa. Genreuskovaiset jaksavat jäkättää kaikille ja kaikkialla: "TÄÄ EI OO MITÄÄN VITUN BLACKMETALLIA KUN TÄÄ ON DEATHIA! SAATANAN IDIOOTTI!!!" ja niin edespäin. Metallipiireissä genreuskovaisuus tuntuu korostuvan, varsinkin kun metallimusiikki itsessään haarautuu niin moneen eri suuntaan. Toiselle metallimusiikki on heviä, ja puhuu tämän perusteella kuuluvansa metallihenkisiin. On hyvinkin tavallista törmätä metallimiehiin, ja naisiin, jotka mieltävät olevansa aivan kelvokkaita hevareita kuunnellessaan musiikkia Avenged Sevenfoldista Nightwishiin ja sitä kautta Sturm und Drangiin. Kaikki eivät välttämättä edes tiedä mitä genrejä metallimusiikista löytyy, eivätkä edes välitä sellaisista asioista. Toisaalla true metallihenkinen möyskyää siitä, että on uskottava vain ja ainoastaan synkintä metallia kuunnellessa. Ainoastaan extreme kelpaa. Eihän sitä mitään vitun vajaata melodista metallia voi kuunnella, sehän vie uskottavuuden! Onhan se jo nössöä jos seinällä ei riipu vuohenkalloja ja naamaa korista sian tekoveri.

Loppujenlopuksi piireistähän se riippuu, millaista musiikkia pidetään nolona ja mitä ei. Itselleen on hyvin helppoa saada globaalin idiootin leima, vaikkei nimittämiseen olisikaan mitään syytä. Vaikeampaa on saada uskottavuuden leiska otsaan, kuka ylipäätään määrittää sen, mikä on absoluuttinen Tr00 metallisti? True metallistithan eivät kuuntele bändejä, jotka ovat massaa. Entäs sellaisessa tapauksessa, jossa entinen suosikkibändi nouseekin yleiseen kansan tietouteen? Esimerkiksi Dimmu Borgir on joutunut melkoiseen genrepuristimeen kuuluisuuden takia. On helppo vaihtaa kelkan suuntaa ja vihata silmittömästi ns. Falsemetallia. "Voi vittu joku Dimmu, sehän paska vaan kiskoo nykyään rahaa! Eihän Dimmu edes ole mitään bläkkistä!".. Mitäs se Dimmu Borgir sitten on? Wannabe-bläkkistä? Psykedeelistä?

Avarakorvaisuus ja suvaitsevaisuus tuntuvat olevan katoavia hyveitä. Muutamalle tekisi mieli sanoa "just listen to the fuckin' music", jatkuvan ipisemisen sijaan. Sitä on genrejä, joista on vaikeampi löytää hyviä bändejä, artisteja ja biisejä ja genrejä, joista löytää helpommin omaa korvaa hivelevää musiikkia, mutta en ymmärrä kuinka joku voi heti kättelyssä tuomita ihan koko genren? Itsehän olen niin gootti, että en iskelmäbaariin voi jalallanikaan astua. Imagohan siinä menee humpatessa. Ja vielä hirveempää ois siis jos mä niinku johonki poppibaarin tanssilattialle eksysin.. Voi luoja, miettikää ny jos vielä sois jotai räppiä!

Itselleni on ihan sama, mitä genreä joku hyvä tai huono kappale on, sillä hyvä on hyvää ja huono on huonoa genrestä huolimatta. Ja tietenkin itsekin omaan genreajattelua siinä mielessä, että varsin usein puhun yleisesti inhoavani iskelmää ja räppiä(tai muuta), mutta kyllä korvani ottavat vastaan hyvän biisin sellaisestakin genrestä, josta en niin paljon välitä. Jos joku tuttavapiirissäni sattuu Jenni Vartiaista kuuntelemaan, en sitä tuomitse. En yritä tuputtaa omaa musiikkiani muille väkisin, sillä eiväthän kaikki voi pitää kaikesta. En ihmettele sitä hetkeäkään, miksi äitini ei esimerkiksi Dark Funeralista syty.

.

En kuuntele musiikkia muita varten. Siksi en myöskään pidä ketään kuuntelemistani artisteista noloina. Sama pätee pukeutumiseen. Elämä on liian lyhyt toisten mielipiteiden miettimiseen. "en mä voi tätä paitaa pitää kun tää ei oo oikeen goottityyliä" - miksi et? kuka sinua estää? Maailma olisi parempi paikka, jos kaikki tanhuaisivat vain raivokkaasti Jari Sillanpään tahtiin. Ai eikö? No, ehkä ei sentään.