Kuusi kuvaa joissa olen onnellinen

Koska tänään vietetään kansainvälisestikin onnellisuuden ympärille kietoutuvaa rakkauspäivää, on sopiva hetki esitellä kuusi (kuusi, kuusi ..)enemmän ja vähemmän satunnaisesti valikoitua kuvaa, joissa olen onnellinen. Syitä onnellisuuteen löytyy aina, jos osaa kaivaa riittävän syvältä. Juuri tälläkin hetkellä käyn läpi hurjaa nostalgisten muistojen kirjoa kun taustalla soi yksi kaikkien aikojen hienoimmista musiikkikipaleista, nimittäin Type O Negativen Love You to death.

Eniveis. Aloitetaas!

Kuva numero ykkönen. Ystävät  ja kaverit ovat elämän suolaa ja pippuria. Arvostan ja rakastan jokaikistä persoonaa valtavasti, sillä ystävät tekevät elämästä elämisen arvoista. :)

Toinen potilas kehiin.. Tässä kuvassa fiilistelen tyyntä onkilampea.
Luonnon keskellä ajatus kirkastuu ja mieli lepää.
Välillä on aivan pakko päästä pois kaupungin hulinasta maaseudun rauhaan rentoutumaan.

Nyt harmahtavaa talvisäätä katsellessa julistan kyllä kovaan ääneen olevani onnellisimmillani keväällä ja kesällä silloin kun säät lämpenevät reippaasti plussan puolelle. Nautin ja hyrisen tyytyväisyyttä kun saan kääriytyä auringon lämpimiin säteisiin taikka sitten viltin alle, pienelle kerälle omaan pesään. Nautin tuosta puskan takaa pinkaisseesta viime vuoden toukokuun lämpimimmästä päivästä aivan uskomattoman paljon, muistan kuinka loistin sisäistä valoa niin että aurinkolasit olivat tarpeen. Hymyilen vieläkin kuvaa katsellessani. Kuinka ihanaa olikaan oikistaa kankea vartalonsa ensimmäistä kertaa kuumalle sannalle pitkän talven jälkeen ja upottaa varpaat hiekkaan.

Näytän yleensä onnelliselta aina silloin, kun virnistelen ja hymyilen pepsodenttina. Niinhän me kaikki yleensä. Kasvotusten keskustellessa olen se jatkuvasti hihittävä henkilö, vaikka kuvissa harvemmin hammasrivistöäni vilauttelenkaan. ;) Olen kuitenkin oppinut nykyään sen, ettei hymyyn tarvitse piilottaa niitä tunteita mitä sisällä velloo. Sen virheen aikoinaan tehneenä näytän itseni mieluummin sellaisena kuin oikeasti olen. Hassuna, kärkkäänä, omituisena, nauravaisena, ilmeikkäänä,pokemonilta kuulostavana minuna. Eikä tarvitse olla enää vain salaa onnellinen.

Ylläoleva kuva on otettu ensimmäisellä vetämälläni täytekakkukurssilla.  Muistan kuinka kurssin pitäminen hermostutti etukäteen niin että hiukset tippuivat päästä, sanat takeltelivat ja sormet naputtivat pöytää. Kaikki meni kuitenkin aivan nappiin pienestä esipaniikista huolimatta. Yks hetki jäi kaikkein vahvimpana mieleen. Se hetki, kun kurssilaiset paketoivat kakkunsa sieviin paketteihin, kiittivät kurssista ja keittiö hiljeni. Sain kätösiini kurssilaisten kirjoittamat kirjalliset palautteet. Sitä onnistumisen tunnetta en osaa pukea sanoiksi. Koin samaan aikaan ylpeyttä, suunaatonta iloa ja onnistumisen riemua. Kaikkea samaan aikaan! Olin voittanut esiintymispelkoni ja astunut arasta oppilaasta ihan oikean opettajan töppösiin.  Samaa onnistumisen riemua koen harva se päivä töissä, kun onnistun haastavemmissa tai luovuutta vaativemmissa tehtävissä aivan nappiin. En koskaan voi toitottaa sitä riittävästi, kuinka paljon rakastankaan leipomista ja kaikkea makeiden herkkujen ympärillä. :)

Halailukuva on itselleni se valokuvista tunnerikkain. Siihen pukeutuu valtava määrä rakkautta.
Kuva jossa rutistan epämääräiseltä näyttävää karvakasaa, on ensimmäinen valokuva jossa esiinnyn nykyisen poikaystäväni kanssa yhdessä. Kuva on otettu vuonna 2007, jolloin olin yleiskatsauksellisesti kaikkein onnettomimmillani.  Vihasin itseäni enemmän kuin oliiveja (paljon..) ja näin elämäni mustavalkoisena elokuvana. Pikkuinen ja nuori goottilapsi hukassa itseltään ja maailmalta.  Sain kuitenkin uutta voimaa elämääni tuon yhä kovin tärkeän otuksen kautta, ja löysin itsenikin pienten askeleiden kautta. Kuulostaa vähän kliseiseltä sanoa näin, mutta tottahan se on: Pete toi miulle valon elämään. Onhan meillä kaikilla elämässämme valtava määrä ylä-ja alamäkiä, mutta koen löytäneeni jotain arvokasta. Sellaisen henkilön rinnalleni jota saan rutistaa vähintään yhtä tiukasti ja antaumuksella kuin ylläolevassa kuvassa, juuri silloin kun maailma antaa pahintaan.

 

Yksi kuva tästä litaniasta kuitenkin puuttuu.

Nimittäin se hassu virnistys, joka kasvojani koristaa silloin kun luen harvinaisen raskaan, ja pitkän työpäivän jälkeen kommentteja ja sähköposteja jotka TE olette lähettäneet. Kiitos kun piristätte päiviäni ja saatte uutta tuulta myös blogin kirjoittamiseen.

Sydämillä ja pinkillä värillä kuorrutettua ystävänpäivää jokaiselle!