torstai 28. helmikuuta 2013

Thirty hours of pain all at once, all for you




(Yleensä oon jaksanut laittaa hiuksia edes hiukan.. nyt niille on peräti vilautettu harjaa.. :D)


 Nyt voi taas unohtaa mustat hiukset hetkeksi nurkkaan pölypalleroita keräämään, sillä:
Hiukset saivat väriä! Eivätkä mitä tahansa väriä, vaan ihan kampaamotasoista Elumenin shokkikerrosta peitteekseen. Pääsin kaverini hiusmalliksi Elumen-kurssille paikalliseen ammattikouluun, ja siellä miulle tekaistiin todella päheät pinkki-sini-violetit kolmiväriset hiukset entisen haalistuneen marjapuuropinkin tilalle. Vaikkei tämä muutos jo muutoinkin erikoisen värisessä päässäni mikään kovinkaan radikaali ole, pienikin muutos on aina suunta ylöspäin. Värit ovat niin kovin intensiiviset ja vivaihteikkaat, ettei niitä kyllä kameralle saa ikuistettua vaikka kuinka ähkisisi ja hikoilisi linssin poltteessa. Viikonlopulla kerron vähän lisäinfoa hiuksiin käytetyistä väreistä, ja palailen bloggaajasorvini ääreen vähän paremmissa merkeissä. Pitkät työpäivät vetävät sekä aivot-että myös koko kropan umpisolmuun todella tiukalle sykkyrälle.


 photo tumblr_mgj5heqe531rp0vkjo1_500_zps4a0f050f.gif
  photo tumblr_m66qyfYiI51qdyr9yo1_500_zps53db198d.gif


But what can I say now?
And It couldn't be more wrong
Cos there's no one there

Viime päivinä Anatheman kaltainen ajatuksia herättävä musiikki on vienyt mukanaan kaiken tohinan keskellä. Tunnelmallisista sanoituksista ja biisikokonaisuuksista tuntuu saavan aivan valtavasti erilaisia fiiliksiä irti. Viikon mittaan on tullut myöskin katsottua yksi jos toinenkin hillitöntä itkua vaatinut elokuva poikineen, sitä perinteistä rakkaushömppää unohtamatta. Crow tuntui niin ylitsevuotavan surulliselta että niistin varmaankin paketillisen nessuja nenä nilellä. Mutta hei. Pieni poraaminen puhdistaa ilmaa, ja saa naaman näyttämään ainakin kaksi kertaa turvonneemmalta kuin normaalisti. :D Jes! Ja kulttileffathan ovat kulttileffoja juuri siitä syystä että herättävät voimakkaita tunteita. Löytyykö kohtalotovereita?

lauantai 23. helmikuuta 2013

Spotify soittolista: Mighty metal





On vain yksi elämä aikaa kerätä kokoon hurja muhennos maailman parasta metallimusiikkia. Mikä urakka! Tässäpä teille halukkaille kuunneltavaksi jonkinmoista raskaampaan metalliin painottunutta kokoelmaa, joka tulee tuskin koskaan olemaan täydellinen. Metallimusiikin antaa miulle sitä kaikkea isolla skaalallaan, ja se sopii mihin tahansa mielentilaan. On mukavampi heiluttaa rättiä vaikkapa stam1nan tahtiin, niin tehokkuuskin kasvaa prosentuaalisesti ihan humisten. Jos sattuu siivoamaan vieläpä pikkuvihaisena ja mököttäen, niin silloin jos joskus aggressiivinen trashmättö ja vastaava menevä metalli tulee tarpeeseen. Mättömusalla lähtee usein sellaisessa tilanteessa sekä vitutus, että myös pinttynyt lika paikoista joita ei älyä muutoin puhdistaakaan. Moniin listalla oleviin kappaleisiin itselläni on erittäin vahvoja tunnesiteitä, ja siitä syystä ne tuntuvat omimmilta. Tiedätte varmaan sen tunteen kun yhdistää kappaleen tiettyyn tilanteeseen tai ihmiseen tai koettuun muistoon, ja saa niin kovat värisetykset että tekisi mieli ottaa suudella mp3-soittimen näyttöä(tai tietokoneen monitoria) intohimoisesti.  Kielen kera tottakai.  Ja sillälailla ilkeästi virnistäen, eihän tosimetallisti hempeile. Jotkut kappaleet ovat taas ihan vain sopivaa taustamölinää. Enempiä lätisemättä, tässäpä sitä Spotifyn antia.



Listan löytää täältä: KLIKETI KLIK



Tänään oon kokenut noita yllämainittuja hurmion aaltoja Soilworkin kanssa. 1:13 tekisi mieli huutaa niin kovaa kuin keuhkoista lähtee! You gotta rise with MEEEEEEEEE! Huh huh!

Tsekkaa myös muut soittolistat:
Party hard
Industrial/ EBM

perjantai 22. helmikuuta 2013

Vielä lisää piirrettyä Hulluutta






Olen ihan sanaton kaikkien näiden piirrostöidenne edessä.
En voi kuin vain kiittää siitä, että olette jaksaneet nähdä näin hurjasti vaivaa upean lopputuloksen eteen! :)

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Mitenkäs ne Lip Servicen koot?




Tästä asiasta jos jostain riittää niin paljon asiaa että voisin marmattaa loputtomiin suu vaahdossa.
Nimittäin asiasta nimeltä: Lip Service-vaatemerkin kokoluokitukset.
Tai oikeastaan, kokovitutukset.  Ostitpahan vaatekokoa XL taikka XS, et ikinä tiedä mitä sieltä postista oikeasti tuleekaan. Toisinaan voi käydä niin että hame ostos onkin todellisuudessa niin iso että se pyörii päällä, ja toisinaan taas niin pikkuruinen ettei se olisi edes kymmenvuotiaan lapsen päällä sopiva. Olen tuskastellut omituisten kokojen kanssa monen muun tapaan kohta likemmäs 10 vuotta, eikä tunnemyrsky ota laantuakseen.


Kävi melkoinen munkki, ja uudenveroinen, koko vaatemerkin harvinaisin vaatekappale käveli eteeni kuin sattumakauppana. Nuclear fallout mini skirt, ja vieläpä hopeamustana. Ostin hameen sormet ristissä, sillä on aivan miljoonaprosenttisen varma että mokoma läppälärpäke on vyötäröltä vähintään kymmenen  senttiä liian pieni. Tai sellainen, että saa jättää vetskarin auki takaa ja toivoa etteivät beiget mummokalsongit loista liikennevalona sieltä välistä. Olin jo varautunut maksamaan itseni kipeäksi sen vuoksi, että saisin hameen levennettyä sopivammaksi.



Hame tuli postista ja purin hammasta kun aukaisin pakettia. Sovitin. Leuka loksahti lattiaan ihmetyksestä ja innostuksesta: SEHÄN SOPII!  Teki mieli tanssahdella ympäri asuntoa kuin mikäkin alkukantaisen heimon jäsen rytmirumpua paukuttaen, sillä olin niin hurjan innoissani. Taisin ehkä vähän pistääkin jalalla koreaksi.

Päivän ihmetystä aiheuttanut kysymys kuuluukin.
Mihin tämä sairas maailma onkaan menossa? Kaivoin kaapistani toisiksi uusimmasta vaatelinjasta hameen, joka on samaista merkkiä. Hameet näkyvätkin kuvassa. Ylempi hame siis vuodelta 2006, alempi 2012.
Yksi ero noissa kahdessa roiskeläpässä kuitenkin on. Ylempi hame on kokoa XS/P, alempi kokoa M. MEDIUM.




Ja hameet vierekkäin, tsädäm:


XS vs. M. Seriously.
Voiko joku mukamas käsi sydämellä väittää että näissä hameissa on välissä kaksi kokoa?!
Ei voi kuin vain nauraa ja itkeä samaan aikaan. Tällä luokituksellahan perus-suomalainen nainen joutuu kohta tilaamaan vaatteensa great girls-mallistoista.



Ja vielä yksi ihmetyksen aihe.
Kuvissa näkyvät hansikkaani, nuo kyynärpään yli tulevat pvc-puikulat.
Ne ovat kokoa extra large.
Haluaisin nähdä sen oikeasti XL-kokoisen henkilön jolle nuo ovat hauiksen kohdalta sopivat.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Lisää piirrettyä hulluutta







Nämä lukijoiden piirtelemät tekeleet ovat upeutensa puolesta aivan omaa luokkaansa! Vau!

torstai 14. helmikuuta 2013

Kuusi kuvaa joissa olen onnellinen




Koska tänään vietetään kansainvälisestikin onnellisuuden ympärille kietoutuvaa rakkauspäivää, on sopiva hetki esitellä kuusi (kuusi, kuusi ..)enemmän ja vähemmän satunnaisesti valikoitua kuvaa, joissa olen onnellinen. Syitä onnellisuuteen löytyy aina, jos osaa kaivaa riittävän syvältä. Juuri tälläkin hetkellä käyn läpi hurjaa nostalgisten muistojen kirjoa kun taustalla soi yksi kaikkien aikojen hienoimmista musiikkikipaleista, nimittäin Type O Negativen Love You to death.





Eniveis. Aloitetaas!


Kuva numero ykkönen. Ystävät  ja kaverit ovat elämän suolaa ja pippuria. Arvostan ja rakastan jokaikistä persoonaa valtavasti, sillä ystävät tekevät elämästä elämisen arvoista. :)


Toinen potilas kehiin.. Tässä kuvassa fiilistelen tyyntä onkilampea.
Luonnon keskellä ajatus kirkastuu ja mieli lepää.
Välillä on aivan pakko päästä pois kaupungin hulinasta maaseudun rauhaan rentoutumaan.



Nyt harmahtavaa talvisäätä katsellessa julistan kyllä kovaan ääneen olevani onnellisimmillani keväällä ja kesällä silloin kun säät lämpenevät reippaasti plussan puolelle. Nautin ja hyrisen tyytyväisyyttä kun saan kääriytyä auringon lämpimiin säteisiin taikka sitten viltin alle, pienelle kerälle omaan pesään. Nautin tuosta puskan takaa pinkaisseesta viime vuoden toukokuun lämpimimmästä päivästä aivan uskomattoman paljon, muistan kuinka loistin sisäistä valoa niin että aurinkolasit olivat tarpeen. Hymyilen vieläkin kuvaa katsellessani. Kuinka ihanaa olikaan oikistaa kankea vartalonsa ensimmäistä kertaa kuumalle sannalle pitkän talven jälkeen ja upottaa varpaat hiekkaan.



Näytän yleensä onnelliselta aina silloin, kun virnistelen ja hymyilen pepsodenttina. Niinhän me kaikki yleensä. Kasvotusten keskustellessa olen se jatkuvasti hihittävä henkilö, vaikka kuvissa harvemmin hammasrivistöäni vilauttelenkaan. ;) Olen kuitenkin oppinut nykyään sen, ettei hymyyn tarvitse piilottaa niitä tunteita mitä sisällä velloo. Sen virheen aikoinaan tehneenä näytän itseni mieluummin sellaisena kuin oikeasti olen. Hassuna, kärkkäänä, omituisena, nauravaisena, ilmeikkäänä,pokemonilta kuulostavana minuna. Eikä tarvitse olla enää vain salaa onnellinen.


Ylläoleva kuva on otettu ensimmäisellä vetämälläni täytekakkukurssilla.  Muistan kuinka kurssin pitäminen hermostutti etukäteen niin että hiukset tippuivat päästä, sanat takeltelivat ja sormet naputtivat pöytää. Kaikki meni kuitenkin aivan nappiin pienestä esipaniikista huolimatta. Yks hetki jäi kaikkein vahvimpana mieleen. Se hetki, kun kurssilaiset paketoivat kakkunsa sieviin paketteihin, kiittivät kurssista ja keittiö hiljeni. Sain kätösiini kurssilaisten kirjoittamat kirjalliset palautteet. Sitä onnistumisen tunnetta en osaa pukea sanoiksi. Koin samaan aikaan ylpeyttä, suunaatonta iloa ja onnistumisen riemua. Kaikkea samaan aikaan! Olin voittanut esiintymispelkoni ja astunut arasta oppilaasta ihan oikean opettajan töppösiin.  Samaa onnistumisen riemua koen harva se päivä töissä, kun onnistun haastavemmissa tai luovuutta vaativemmissa tehtävissä aivan nappiin. En koskaan voi toitottaa sitä riittävästi, kuinka paljon rakastankaan leipomista ja kaikkea makeiden herkkujen ympärillä. :)



Halailukuva on itselleni se valokuvista tunnerikkain. Siihen pukeutuu valtava määrä rakkautta.
Kuva jossa rutistan epämääräiseltä näyttävää karvakasaa, on ensimmäinen valokuva jossa esiinnyn nykyisen poikaystäväni kanssa yhdessä. Kuva on otettu vuonna 2007, jolloin olin yleiskatsauksellisesti kaikkein onnettomimmillani.  Vihasin itseäni enemmän kuin oliiveja (paljon..) ja näin elämäni mustavalkoisena elokuvana. Pikkuinen ja nuori goottilapsi hukassa itseltään ja maailmalta.  Sain kuitenkin uutta voimaa elämääni tuon yhä kovin tärkeän otuksen kautta, ja löysin itsenikin pienten askeleiden kautta. Kuulostaa vähän kliseiseltä sanoa näin, mutta tottahan se on: Pete toi miulle valon elämään. Onhan meillä kaikilla elämässämme valtava määrä ylä-ja alamäkiä, mutta koen löytäneeni jotain arvokasta. Sellaisen henkilön rinnalleni jota saan rutistaa vähintään yhtä tiukasti ja antaumuksella kuin ylläolevassa kuvassa, juuri silloin kun maailma antaa pahintaan.


   photo tumblr_mbjjf1KDuG1r09h75o1_250_zps8b6dd6c8.gif
Yksi kuva tästä litaniasta kuitenkin puuttuu.
Nimittäin se hassu virnistys, joka kasvojani koristaa silloin kun luen harvinaisen raskaan, ja pitkän työpäivän jälkeen kommentteja ja sähköposteja jotka TE olette lähettäneet. Kiitos kun piristätte päiviäni ja saatte uutta tuulta myös blogin kirjoittamiseen.

Sydämillä ja pinkillä värillä kuorrutettua ystävänpäivää jokaiselle!

maanantai 11. helmikuuta 2013

Hipsteri










Jacket: Christmas gift from my loved one
Dress, belt, shoes, bracelet on right hand: Second hand
studded pvc-bracelet: Gift from a friend


Eikun vaan tukka sotkunutturalle ja  kohti flow-festareita. Imagolasitkin löytyy jo ihan omasta takaa.
Enää puuttuukin se instagram, ja ruokakuvat.



Taustalle vähän jotain Amon Tobinia tai Crystal castlessia ja eikun vain sukeltamaan syvälle musiikkiraitoihin sitä täydellistä hipster-fiilistä etsimään. Mukavaa rentoa musiikkia sohvakellunnan taustalle tai askarteluprojektien ratoksi. Nyt on aikaisemmassa vlogissa esitellyt kirppiskengätkin tuunattu mieleisiksi!

Annatteko tälläiselle lookille peukkua vai ovatko aiemmat asuviritelmät enemmän mieleen?
Nahkaa ja niittejä. Yes or No?

lauantai 9. helmikuuta 2013

Minkä muiston valitsen?








STAM1NA TÄNÄÄN!
Onko kukaan muu tulossa Kerubille? :)

Naked truth

Beauty is only skin deep (?)



Luonnollinen kauneus on omalla kohdallani ihan vieras käsite. Liekkö miut kasvatettu jo lapsena kieroon, kun olen kauan aikaa ihastellut ihmisiä jotka osaavat tuoda omia kauniita piirteitään esille meikkien ja muiden ehosteiden avulla. Dramaattiset, hyvin toteutetut meikit ovat kaltaiselleni visuaalisesti vaativalle luonteelle oikeaa silmänkarkkia. Voimakkaat värit, isot kontrastit, hurjat silmäräpsyttimet, mustaakin mustemmat kulmakarvat, punatut muhkeat huulet ja lautasen kokoiset nukkepiilolinssit kaikkine härpättimineen ovat sitä mitä pidän omissa silmissäni kauniina. Ja sellaisena viihdynkin parhaiten. En usko siihen että kukaan olisi luonnostaan virheetön ja täydellinen kauneuden perikuva, eikä kauneus ole niin yksiselitteinen käsitteenäkään. Se meikattu lookki jossa koen itseni kaikkein edustavimpana, ei varmasti ole sitä monen muun silmissä. Päinvastoin. Ei se ainakaan luonnolliselta näytä, mutta mikäpä tässä maailmassa nykyään luonnollista olisikaan kun ruoka-annostenkin kuvia pitää muokata photoshopilla herkullisemmaksi, muhkeammaksi ja mehevämmäksi aivan kuten ihmisten kasvoja kera meikkien. Jokainen voi kuitenkin tehdä itsestään meikin avulla juuri sellaisen taideteoksen kuin haluaa. Vaihtoehdot tuskin loppuvat ihan heti kesken kun pelkkiä värejä on tarjolla niin paljon kuin tikkurilan värikartasta löytyy sävyjä.  :) Ja hyvä niin!

Tottahan se että näytän tuhannen kilon sotamaalattuna aivan erilaiselta kuin ilman meikkiä, mutta hei, niinhän me kaikki näytämme meikattuina erilaisilta ainakin jollain tapaa. Joko peitämme meikillä jotain mistä emme niin pidä, tai korostamme niitä piirteitä joista pidämme. Yleensä en jaksa arkena meikata muutamaa nestemäisen eyelinerin sipaisua ja kulmakarvaa enempää, sillä se tuntuu riittävän työpaikalleni aivan mainiosti ja minut hyväksytään siellä sellaisena kuin olen, vähemmälläkin pakkelilla.

Oon tässä alastomassa haasteessa vähän myöhäisherännyt pääskynen, haastehan kiersi muissa blogeissa jo ihan kotvanen tovi sitten. Aluksi sivuutin kaiken vain olankohautuksella ja ajattelin että no jaa, anti olla. Koko touhu tuntui jostain syystä vain missikisalta, jossa skabaillaan sillä kuka onkaan kaikkein hemaisevin ilman meikkiä ja photaroimatta. Hetken mietittyäni ja asiaa sulateltuani tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin, sillä eihän itse ole pakko ottaa sitä haasteen kuvaa pikselipalikkaisella webkameralla hämärässä valaistuksessa taikka kaikkein edustavimman lampun alla. Koin nyt sitten kuitenkin tarpeelliseksi tämän kuvan julkaisemisen jo vain senkin vuoksi, etten halua pitää blogiani pelkkänä pintaliirtona, vaan yritän tätä kautta tuoda peliin myös sitä ihan normaalia ja tuikitavallista, elämänmakuista otetta. Eihän kaikki ole siloiteltua ja kiiltokuvaa, hattarapilviä ja vaaleanpunaista väriä. Löytyy näppylöitä, otsakurttuja, ostoskasseja silmien alla, lääkityksen vuoksi hilseilevää ihoa, kaikkea sitä mitä en oikeastaan aiemmin ole älynnyt edes tuoda julki. Moniongelmainen iho kaikkine hienouksineen. Aikoinaan inhosin itseäni meikittä niin paljon, etten pystynyt katsomaan peiliin häpeämättä. Nyt ajan myötä oon kuitenkin oppinut hyväksymään sen, että tälläiseksi on synnytty ja muuksi on vaikea muuttua.

Tämän postauksen kuvan olen ottanut juuri äskettäin, suihkusta tulleena ja raikkaana. Hiukset kasarihenkeen umpimykkeröllä ja täynnä takkua, latvoista hiukan kiharat luonnostaan. On sitä rokkihenkeä. Mosh. Kuvaa en ole sen kummemmin muokannut, kuin lisännyt vain tuon tägin yläreunaan.


T: Suihkusta juuri tullut kulmakarvaton alien.  Klo. 02.50 edellisenä "aamuna" heränneenä. Jostain syystä tämä nykyinen kamera vääntää hiuksetkin kirkkaanpunaiseksi, vaikka roilakan tuulipukupinkit ne todellisuudessa ovat.
Phuh. kellohan raksuttaa yli puolta yötä ja painaa pieni väsyhöpelö päälle.
Hassua pohdiskelua. :)

tiistai 5. helmikuuta 2013

Piirretty Insanity





Blogin lukija Alice oli piirtänyt minusta näköiskuvan lyijykynällä. 
Hurjan hieno tekele, tämän näkeminen piristi päivääni ihan toden teolla! :)


Koetan vastailla edelliseen kirjoitukseen jätettyihin kommentteihin pikimmiten, pahoittelen viivettä.
Ihanaa Runebergin päivää ja tiistai-iltaa kaikille teille!

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

MINÄ JA ANOREKSIA

/ Syömishäiriöistä puhuminen tuntuu olevan melko kiven alla, tai niistä asioista vaietaan. Aion kuitenkin tarttua tähän kasvavaan ongelmaan ihan omilla kasvoillani anonyymiyden sijaan, joten mieti kahdesti luetko seuraavaa tekstiä vai skippaatko suosiolla. Valinta on sinun. :) /

Olin ihan tavallinen ylä-asteella opiskeleva tyttö.
Mustat hiukset, farkut ja tuikitavallset vaatteet.
Korkkareita en juurikaan uskaltanut pitää, sillä pelkäsin muiden poraavan selkääni halveksuvilla katseillaan.
Katsoessani peiliin näin vain epämuodostuneen yhteiskunnan hylkiön, sellaisen jona minua jo alakoulussa solvattiin. Eihän kukaan rakasta läskiä tyttöä.
Uskottelin kuitenkin seitsemännen luokan ajan itselleni, että kyllä se nuoruusiän kasvu toisi lisää pituutta ja sitä kautta hoikempaa olemusta. Niin kauan, kunnes tapasin silloisen poikaystäväni.
Kyseinen miekkonen, silloin iältään 20 ja rapiat,  sanoi suorat sanat niin monta kertaa, että se viimein iskostui nuoreen päähäni sellaiseksi aivomadoksi ettei siitä päässyt eroon missään paikassa. Aina peiliin katsoessa päässä kumpuilivat samat tutut sanat. " Jos et laihduta, niin kyllä sitä muutakin seuraa löytää" Pikkuhiljaa, askel keveni ja entinen mäkkiläski löysi sisältään lasisen keijukaisen. Enkelin, joka ei jätä jälkiä koskemattomaan hankeen..  Kilot, kalorit, himokuntoilu, puserrukset ja punnerrukset, ruoan kanssa taistelu ottivat jalansijaa elämässä kunnes jäljellä ei ollut enää mitään muuta kuin ulkonäkö. Peili, vääristynyt minäkuva ja ikuiseksi viholliseksi muodostunut vaaka. Laihduin, laihduin, ja laihduin. Sain huomautuksia siitä, etten ollut enää itseni näköinen. Entinen hymy muuttui tuskaiseksi irvistykseksi joka peitti kaiken sen mikä sisällä velloi. Oli pakko liikkua, pakko punnertaa, pakko juosta, pakko pyöräillä, pakko siivota ja pakko pärjätä koulussa täydellisesti. Ja mikä tärkeintä, pakko pitää itsensä niin kiireisenä ettei ole aikaa hengähtää ja pysähtyä lautasen äärelle. Jokaikinen sana yritti lihottaa minua, ja kaikki ympärilläni tahtoivat nähdä kun paisun takaisin entiseen Cs-Kimmoa tahi Tuksua muistuttavaan olemukseeni. Pelkäsin ja rakastin ruokaa. Ravitsin kaikki ympärilläni asuvat rasvaisimmalla herkkuruoalla mitä vain suinkin osasin tehdä, ja samalla aikaa narskuttelin itse porkkanoita, paljaaltaan ja raakana, tietenkin. Enhän minä hyvää ruokaa ollut ansainnut samalla lailla kuin kaikki muut. Joinakin öinä pelkäsin ja toivoin etten herääkään, toisinaan taas jaksoin uskoa siihen että laihdun vielä muutaman kilon lisää. Väitin itselleni kivenkovaan, että laihuus tekee kaikkein onnellisimmaksi. Vielä muutama kilo, ihan kohta on hyvä olla. "Sitten olen onnellinen, kun vatsanahka koskettaa selkärankaa" .. Kuuntelin Mustan kuun lapsien Morfiinisiipiä, ja toivoin toden teolla voivani haihtua pois juuri kuten sanoituksessa kuvaillaan.

Millaista on elää anoreksian parissa, ja millaisia tuntemuksia se herättää sairastuneen päässä? Videolla paneudun aiheeseen vähän syvällisemmin. Paljon asioita jäi sanomatta, sillä en tehnyt minkäänlaista runkoa tai suunnitelmaa sitä mistä aikoisin puhua. Sanottakoon kuitenkin yhteenvetona, että en toivo tätä sairautta yhtään kenellekään. Anoreksia EI ole prinsessasairaus. Anoreksia EI ole kaunista. Anoreksia on sairaus jonka vuoksi hiukset lähtevät tukkoina, iho sinertää ja suonet pullottavat, aineenvaihdunta hidastuu eikä vatsa toimi totuttuun tapaan, et välttämättä saa koskaan lapsia vaikka kuinka kovasti tahtoisit myöhemmällä iällä, etkä voi välttämättä elää vanhempana mummelina ilman jatkuvaa rollaattoritukea ja pelkoa siitä että luut musertuvat allesi. Puhumattakaan sydänvaivoista ja muistista, joka voi heikentyä huomattavasti.



Aiemmat aiheen ympärillä pyörivät videot löydät täältä:

Nyt täysin normaalipainoisena ja henkisesti (suht koht) terveenä voin sanoa, että on luojan lykky kun uskalsin astua sille pelottavalle toiselle puolelle ja kokeilla elämää "normaalisti". Elän mieluummin tervettä elämää juuri niin kuin parhaalta tuntuu, sillä normaali ruoka ei oikeasti lihota vaikka niin kuinka pelkäisikin. :) Elän mieluummin elämää ilman jatkuvaa ajattelua siitä mitä täytyy syödä, mitä on syönyt, mitä tulee syömään, mitä syöty ruoka sisälsi, mitä voi tehdä ettei tarvitsisi syödä, miten valehdella sujuvasti että on syönyt, miten paljon syöty ruoka lihottaa, miten kuluttaa sen mitä on syönyt, ja miten voisi syödä mahdollisesti vieläkin vähän vähemmän. Ojensin käden entisen ruokaympyrän ulkopuolelle jotta näkisin odottaako parempi onni lihomispelon toisella laidalla. On vaikea olla onnellinen jos ei näe niitä asioita realistisesti, jotka luovat onnellisuutta. Osaan olla onnellinen nykyään aivan muista asioista kuin vain pudotetuista grammoista, iloitsen ystävistäni täysin siemauksin, nautiskelen maiskutellen keikkailusta, oman tulevaisuuden luomisesta, työpaikastani, parisuhteesta jossa olen täysin hyväksytty omana itsenäni, erinomaisesta ja laadukkaasta, itsevalmistetusta ruoasta ja ylipäätään: Nautin elämästä.



This is me now.
Skinny? No. Unhappy? Definitely NO.


 / Anoreksia eli anorexia nervosa (laihuushäiriö) on ehkä yleisesti tunnetuin syömishäiriö. Se on lääketieteellisin termein ilmaistuna psyykkisistä syistä johtuva, itse aiheutettu nälkiintymis- ja aliravitsemustila, joka saattaa johtaa hyvinkin vaikeisiin ja vaarallisiin muutoksiin sekä henkisesti että fyysisesti. /

Anoreksia ei ole vain nuorten tyttöjen laihdutusleikkiä.
Anoreksia on sairaus, johon kuolee keskimäärin joka kymmenes.